15 vuotta vapautta

Aloitin tupakanpolton hyvissä ajoin koulussa, kuten meillä 60-luvun lapsilla oli tapana. Tupakointi lisäsi katu-uskottavuutta  ja varmisti kuulumisen ainakin tupakoijien porukkaan.

Tupakkaa kului vuosi vuodelta enemmän ja jossain vaiheessa poltin lähes ketjussa. Nykyään

puhutaan kuinka ihmisen tulisi tauottaa työnsä esim tunnin välein viideksi minuutiksi ja tuo kyllä onnistui tupakoijalta.

Myöhemmin koitin monia keinoja tupakasta eroon pääsemiseksi. Nikotiinikorvaustuotteet ovat

melkoinen vitsi ja lääketehtaiden rahasampo. Muistan vieläkin sen ihanan puuduttavan tunteen kurkun päässä, kun puraisi kovaa 4mg nikotiinipurukumia. Usein nämä purukumit jäivät käyttöön vielä, vaikka olisin jo ryhtynyt uudestaan polttamaan. Vähintään yhtä turhaa toimintaa oli tupakoinnin lopettaminen ryhtymällä polttamaan pikku sikareita. Siitä piti siirtyä aina takaisin tupakkaan, kun sikareita kului lähes yhtä paljon kuin tavallisia savukkeita, mutta haju oli vielä pahempi. 

Rajoittamismenetelmä oli myös mieleenpainuva; sain polttaa vain 1-2 savuketta päivässä. Ajattelin ja odotin tuota hetkeä lukemattomia kertoja päivän aikana ja siitä tuli päivän tärkein hetki.

Olin lukenut Allen Carrin Stumppaa tähän -kirjan ennen lopetus- kurssia ja muistaakseni luin sen toiseen kertaan juuri ennen osallistumistani. Kurssi alkoi aamulla ja olin jo silloin ehtinyt polttaa 7-8 tupakkaa ja olo oli sen mukainen. Tupakkatauot olivat mieleenpainuvia, ehtisikö polttaa kaksi? Ryhmämme näytti varmaan melko erikoiselta, sen verran harrasta polttamista se oli. Ja sitten se oli loppu.

Sorruin erilaisten sattumusten seurauksena polttamaan reilu kuukausi lopettamisestani. Soitin valmentaja Jannelle, joka totesi, että annapa sitten mennä ja tupakoi rauhassa ja tule sitten uudestaan lopetustilaisuuteen parin viikon päästä (lyhyempi ja täysin erilainen tilaisuus). Menin parvekkeelle ja poltin ensimmäisen; se maistui ja tuntui hirveältä. Seuraava savuke menetteli ja kolmas tuntui jo hyvältä ja siltä, kuin ennenkin, eli nikotiiniriippuvuus oli herätetty ja sitä pääsi taas ruokkimaan. Tämä oli mielestäni hyvin tärkeä vaihe. Kiitos Janne Strömin viisaiden sanojen; jos en oli toiminut näin, olisi mielessäni ollut, että sortuminen ja pikku lipsahtelu on mahdollista toimintaa. Ja kun se itse asiassa ei ole, olen aina kahden tupakan päässä tupakoinnista.

Lisäseminaarin lopetus oli pysyvä, siitä on kohta jo 15 vuotta. Enää en juurikaan ajattele tupakkaa, mihin pääseminen vei kyllä vuosia.

On ihanaa,ettei etusormi ole enää keltainen, eikä vaatteet ja tukka haise. Ettei tarvitse pelätä itse jatkuvasti aiheuttavansa itselleen keuhkoahtaumatautia tai kehkosyöpää. Tupakointi, vaikka maltillinenkin, riistäytyy kuitenkin välillä holtittomaksi ja sen kyllä tosiaan tuntee kehossaan. Tupakointi on kallista, ruman näköistä ja lisää riskejä julkisilla paikoilla. Hapenottokykyni on ihan eri luokkaa, iho ja hiukset kunnossa. On mukava tunne, ettei tuhoa omaa terveyttään. Vanhat tupakointikaverit eivät varsinaisesti riemuitse toisten lopettamisesta. Mutta lopettanut toivoo, että yhteys syntyisi jostain muusta, kuin tuosta turhasta ja inhottavasta tavasta. Toki paljon on

ollut hienoja tupakointihetkiä luonnossa ja kavereiden kanssa, vaikka itse ei polta.

Joskus ajattelin, että jos olisi vain ihan vähän elinaikaa jäljellä vaikka jonkun sairauden takia, ryhtyisin uudestaan tupakoimaan. En ajattele enää näin, en vaihtaisi vapautta olla tupakoimatta näihin edellämainitsemiini huolen aiheisiin, joista vähäisin ei suinkaan ole se, että entäpä jos tupakat loppuu kesken?

-Sari, Helsinki (vapaa 6.1.2012)

Palaute vastaanotettu 7/2026